Tekijänoikeuden suoja-aikaa on lyhennettävä

Nykyiset, ikuisuutta jatkuvasti lähenevät suoja-ajat toimivat lähinnä mediayhtiöiden eduksi jotka kontrolloivat kaikkea kulttuuria yhä tiukemmin ja pidempään, taiteilijoille itselleen entistä epäedullisemmassa systeemissä. Beatlesin public domainiin siirtyminen vältettiinkin taas täpärästi kun suoja-aikoja viimeksi pidennettiin. Ne jäivät siten myös kuluttajien valittavaksi heidän miettiessään kulttuuribudjettinsa menoeriä – ehkä huhtikuun rahat käytettiinkin Beatlesiin, eikä siihen uuteen lupaavaan taiteilijaan?

Suurien markkinakoneistojen ulvoessa uudesta seksikkäästä ja trendikkäästä Barbie-starastaan kaikista tuuteista yhtäaikaa, moni huomattavasti lahjakkaampi taiteilija jää oman levy-yhtiönsä omien suosikkien jalkoihin. Suurimmat levy-yhtiöt voivat siis antaa kaiken mahdollisen medianäkyvyyden valitsemilleen “turvallisille” artisteille ja täten luoda ympäristön, jonne vaihtoehtoinen kulttuuri harvoin lyö itsensä läpi. Näin levy-yhtiöt pääsevät puolestaan vaatimaan pienempien artistien osuuksien kutistamista entistä pienemmiksi, jotta oman mediakoneiston luoma “riski” kannattaa ottaa. Tämä on itseään toteuttava ja levy-yhtiöitä hyödyttävä profetia, jolla parannetaan niiden jo ennestään ylivoimaista neuvotteluasemaa taiteilijoihin nähden.

Tekijänoikeusjärjestelmään ei ole tarkoitus olla eläkejärjestelmä. yhtenä parannuksena perustulo auttaisi näitä vähemmän kaupallisia taiteilijoita työstämään taidettaan. Taiteilijat lisäksi maksavat tuloistaan eläkemaksuja kuten muutkin itsensä työllistäjät. Kukaan tuskin lupasikaan että taiteilijanelämä elättää hyvin, mutta silti yhä useampi nuori haluaa muiden ihmisien nauttivan teoksistaan. Motiivi siis lienee jokin muu kuin raha. Ehkä siitä työstä saa jotain muutakin kuin rahaa?

Kunpa vahvempien tekijänoikeuslakien (ei siis tekijöiden oikeuksien) puolustajat lopettaisivat tekijänoikeuksia käsittelevissä keskusteluissa piraattien ja tekijänoikeuskriittisten ihmisten solvaamisen ja keskittyisivät sen sijaan faktojensa esille tuontiin. Jos vastustajaa ei ota tosissaan, ja sen argumentteja ei edes yritetä käsitellä, niin hedelmällistä keskustelua ei voi syntyä. Kaljani jakamisesta minulle jää tyhjempi lasi, kun taas internetissä Fingerpori-strippiä kopioimalla/jakamalla Jarla tai hänen kustantajansa ei menetä mitään fyysistä ja siten rajallista tuotetta. Digitaaliset kopiot eivät lopu kesken. Jotkut ihmiset tulevat silti näistä hyvälle tuulelle ja joku heistä voi kerrassaan ihastua ja mennä ostamaan fyysisen albuminkin.

Apinoiminen ei ole tältä nisäkkäältä loppumassa, vaikka ylikansalliset mediakorporaatiot yrittävätkin ryöstää sekä kuluttajien ja taiteilijoiden oikeudet YHTEISEEN kulttuuriimme. Ehdottaisinkin, että kuluttajat ja taiteiljat yhdistävät viimein voimansa ja alkavat peräämään levy-yhtiöiltä, kustantamoilta yms. mediateollisuuden “työnantajilta” saataviaan molempien oikeuksien parantamisen muodossa. 

Työn tekijälle kuuluu korvaus työstään mutta taiteilijoiden kannattaisi alkaa järjestäytymään omien etujensa puolesta omaa sopimusosapuoltaan vastaan, ei fanejaan vastaan. Tässä mm. TTVK on onnistunut harmillisen hyvin, usuttamaan levy-yhtiön asiakkaat (kuluttajat, taiteilijat) toistensa kimppuun, näiden unohtaessa tyystin kuka tästä järjestelmästä hyötyy rahallisesti. Se syyllinen ei ole hyvän elämyksen jakamisesta nauttiva yksittäinen ihminen.

Oma tekijänoikeuksia parantava ehdotukseni tekisi taiteilijalle mahdottomaksi myydä teosoikeuksiaan pidemmäksi aikaa kuin 10 vuodeksi kerrallaan.

Tämän jälkeen taiteilija saisi taas itse päättää mitä oikeuksillaan tekee. Nykytilanteessa kustantamo tms. tekijänoikeuksien haltija on aivan liian vahvoilla taiteilijan palkkio-osuuden määrittämisessä ja ehdottamani uudistus parantaisi taiteilijoiden neuvotteluasemaa merkittävästi, mutta parantaisi myös mahdollisuuksia teoksen kulkeutumiselle public domainiin aikaisemmin.

Oikeudenmukaisempi puoluetuki

Lilja Tamminen toi esille suositeltavan idean nuorisojärjestöille suunnatun järjestötuen oikeudenmukaistamiseksi. Tässä on ajatusta – itselläni on vastaavanlainen ajatus puoluetuista:

Kaikkien eduskuntavaaleissa ehdokkaita ehdolle asettaneiden puolueiden tulisi saada puoluetukea saatujen äänien mukaan, esimerkiksi 10€/ääni/vuosi. Tämä laskisi puoluetukea kuudella miljoonalla eurolla /vuosi, sillä vuonna 2008, 2009 ja 2010 jaettiin 36 000 000 euroa (varsinainen puoluetuki 18 000 000 euroa ja tiedotustoiminnan ja viestinnän tukeminen 18 000 000 euroa).

Viime vaaleissa äänestäneitä oli 2 955 865, eli kokonaissummaksi tulisi vajaat 29,6M€. Näin systeemi olisi reilumpi saajiaan kohtaan, vähän kuten Liljan kehittämässä mallissa.

Pienillä puolueilla on vaikeuksia saada tarpeeksi rahoitusta edes vaalijulisteisiin. Täten köyhien asioita ajavan puolueen on vaikeampi saada kannanottojaan näkyviin, kuin rikkaiden etuja ajavien puolueiden. Ideoiden (puolueiden) pitää saada edes jossain määrin tasapuolinen mahdollisuus päästä kaikkien ihmisten pohdittavaksi. Haluammehan käyttöömme ne parhaat ideat, eikä vain rikkaimpien ideoita? Juuri tämän takia puoluetuki on tarpeellinen, mutta kuten nuorisojärjestöjenkin tuet, puoluetuki on epäreilusti vinoutunut. Tämä ei tietystikään ole ensimmäinen kerta, kun perusidea on hyvä ja toteutus surkea, mutta tämä nimenomainen epäkohta muodostaa kohtuuttoman suuren kynnyksen pienille puolueille, jotka varsinkin alkutaipaleella tarvitsevat rahaa kaikkein kipeimmin, elintärkeää näkyvyyttä saadakseen.

Parlamentaarisessa demokratiassa on se idea, että mahdollisimman moni äänestäjä voisi samaistua tarpeeksi jonkin puolueen ehdokkaaseen, jotta kansalaisten ei tarvitsisi tyytyä liian lepsuihin kompromisseihin omaa edustajaa valitessaan. Minun mallini annettujen äänien suorasta vaikutuksesta saatuihin puoluetukiin ratkaisee myös ongelman, jossa veronmaksajat kustantavat puoluetukia puolueille joita he eivät kannata. Lisäksi yksi seuraamus olisi merkittävästi kasvanut äänestysprosentti, kun äänestämättä jättäminen tarkoittaisi nyt myös pienentynyttä rahallista tukea puolueelle.

Kaiken kukkuraksi, uskon mallini vaikuttavan vallitsevaan äänestysilluusioon, jossa ei äänestetäkään sitä lähintä ehdokasta omien ajatusten suhteen, vaan ennakoitua “voittajaa”. Äänien ja tuen suoran yhteyden takia äänestäjä voisi olla ainakin varma siitä, että puolue saa rahaa toimintaansa tulevaisuudessakin, vaikkei ehkä kansanedustajaksi pääsisikään. Tämä siis romuttaisi lopullisesti illuusion siitä, että ääni voisi mennä täysin hukkaan, vaikka edustaja tekisikin kaiken äänestäjän toivomuksien mukaisesti tulevaisuudessa. Tämän illuusion heikentäminen parantaa demokratian tapahtumista ja sillä voisi olla hyvinkin yllättäviä seurauksia – ihmisiä olisi vaikeampaa manipuloida äänestämään etujensa vastaisesti puolueita joiden odotetaan voittavan ja sen seurauksena vaalitulokset voisivat olla todella erilaiset.

Kuulisin oikein mielelläni rakentavaa kritiikkiä ideastani. Minusta se on toteuttamiskelpoinen ja poliitikot ovat jo pitkään ilmaisseet huoltaan äänestysaktiivisuuden jatkuvasta hiipumisesta. Tässä olisi yksi konkreettinen parannusehdotus äänestysapatian ehkäisemiseksi. Ikävä kyllä, ainakin suurimmat eduskuntapuolueet näkisivät ideani heidän valtansa kaappauksena. Olisi myös mahdollista, että jopa kaikki eduskuntapuolueet vastustaisivat sitä.

Kuka siis säätäisi lain, josta olisi demokratialle iloa, muttei sen toiminnasta päättäville poliitikoille?

Toiveajattelua aprillipäivänä

Syitä sinipunavihreän hallituksen hajoamiseen oli useita – luettelen niistä suurimmat hallituspuolueiden suuruusjärjestyksessä:

Kokoomuksen entiset kannattajat älysivät viimein, että puoluekokoukset ovat vain halpa illuusio demokraattisesta vaikuttamisesta puolueessa. Yksilönvapauksia puoltavana itseään mainostava oli viimein mennyt liian pitkälle ihmisten perusoikeuksien rajoittamisessa ja kyttäyskulttuurin lisäämisessä. Vaikka kykypuolue sanoo tekevänsä järkiratkaisuja talouden suhteen, kaikilla on turhankin tuoreessa muistissa absoluuttiset faktat siitä, ettei lama koske Suomea tai voittoa tuottavista, Kreikalle annetuista lainoista. Kaikesta huolimatta puoluetta ei saatu kiinni suurpääomalle annettujen lupauksien pettämisestä, mutta tämän eturyhmän katsottiin olevan liian pieni menestyäkseen ääniuurnilla.

SDP huomasi kannatuksensa murenevan, kun puoluetta vahvasti tukeneet ammattiliitot alkoivat vaatimaan työntekijöiltään myöhempää eläkkeelle siirtymistä – huolimatta siitä, että vain 10 % työntekijöistä pääsee nykyään eläkeikään asti. Puolueen jäsenet siis vihdoin hoksasivat eläkeiän pidentämisen olevan käytännössä nipistys heidän omista eläkevuosistaan. Äänestäjät myös muistivat SDP:n edustajien lupaukset Euroopan velkakriisin ryvettämien maiden lainatakauksista annettavien vakuuksien vaatimiseksi. Ilmeisesti Urpilaisen mielestä Kreikan lupaukset vakuuksista tulevaisuudessa olivat hyvinkin vakuuttavia. Myös nykyisen ulkoministerimme tuki vakuudettomille lainoille näyttäisi olevan suuressa ristiriidassa hänen vaaleja edeltävien puheidensa kanssa. Erkin vaatimukset kaikkien verkkosivujen ylläpitovastuusta ja nimimerkkien kieltämisestä saivat osaksensa kuitenkin tyytyväisyydestä hyrisevää mielihyvää, varsinkin Kaisa Rastimon kannattajilta.

Vasemmistoon petyttiin niinikään lupausten pettämisestä ja hetkellisesti vasemmistoanarkistien valtaamassa verkkolehdessä, Kansan Uutisissa, oli iso juttu Jyrki Yrttiahon ja Markus Mustajärven suoraselkäisyydestä. Kritiikiltä soinimaisesta, rasistisesta vastuuttomuudesta ei voitu kuitenkaan välttyä, tälläkään kertaa. Puolueen puheenjohtajan tekemät ehdotukset tekijänoikeuskorvauksien kasvattamiseksi tasaveron keinoin paikattiin kuitenkin hyvin kokoamalla todellisista asiantuntijoista tekijänoikeustoimikunta, jossa TTVK:lla ei ole edustajaa.

Vihreät antoivat itselleen yleispuolueen statuksen vuosikymmeniä jatkuneen peräänantamattoman yrityksen jälkeen. Nyt hekin olisivat vihdoin kaikkien asioiden asiantuntijoita! Aiheutunut ketjureaktio sai Osmo Soininvaarankin blogaamaan ydinvoimasta. Voisiko olla niin, että kynnyskysymykset ovat vain bluffia, neuvotteluvaltteja jotka ovat uhrattavissa? Ville Niinistö ei sanonut juuta eikä jaata. Hän kuitenkin varmasti kieltäytyisi äänestämästä omia etujaan vastaan, vaikka Anni Sinnemäki lupaisikin tehdä seuraaviin vaaleihin terhakkaan kuvan itsestään, siveyslupaustaan rikkoen.

Vain RKP:n suosio pysyi kutakuinkin ennallaan, eli hieman vähäisempänä kuin ruotsinkielisten kansalaisten osuus Suomessa. Heidänkään kannattajistaan ihan kaikki eivät siis äänestä. RKP:n jäsenet olivat kuitenkin hämillään siitä, oliko Wallin ollut todellakin aikeissa pyytää valehteluaan anteeksi. Näin ei käynytkään, mutta turhan nöyristelevä asenne johti heidän puheenjohtajansa ilmoitukseen tittelinsä luovuttamisesta kesäkuussa. Ruotsinkielisen, paremmin koulutetun väestön oli kuitenkin vaikea niellä väitteitä ruotsin kielen ja matematiikan yhtäläisestä hyödyllisyydestä …Suomessa.

Kristillisdemokraatit uskoivat lopun jo häämöttävän, kun heidän äänestäjilleen paljastui puolueen koostuvan lähinnä ahdasmielisistä, kieltolakeja väsäävistä ääri-konservatiiveista. Puoluejohdon tarkastellessa faktoja Isosta Kirjasta, joku kerettiläinen huomautti että Suomen kristillisissä seurakunnissa on satoja kertoja enemmän ihmisiä kuin tässä tyystin uskonnollisessa puolueessa jäseniä. Olisiko sittenkin niin, että suurin osa Suomen kirkkoveroa maksavista ihmisistä katsoisi puolueen agendat jotenkin vakaumustensa vastaisiksi? Uskoo ken tahtoo, tai näin kristillisdemokraattien ainakin toivoisi ajattelevan.

Mikä oikein johti hallituspuolueiden hajoamiseen? Ihmiset huomasivat kykenevänsä soittamaan ja kirjoittamaan sille kansanedustajalle jota äänestivät, ja kertoivat näille huolistaan. Illuusio yksilön voimattomuudesta rikkoutui, kun yksinkertaisesti tarpeeksi ihmisiä päätti tehdä jotain asioille, joista ovat kehdanneet valittaa lähinnä puolitosissaan työpaikan kahvihuoneessa tai muun lasillisen ääressä.

Sammutettuaan televisionsa viikon ajaksi, ihmiset havahtuivat heidän perusoikeutensa olevan uhattuna, ja aikaisemmin vaikeasti kommunikoitavat ideat kuten sananvapaus ja yksityisyys olivatkin yhtäkkiä kaikkien huulilla. Kansa tajusi vihdoin, että veroja voidaan viilata loputtomasti edestakaisin eduskunnan yleispuolueiden kesken, mutta perusoikeudet voidaan menettää vain kerran, ilman että päitä alkaa ilmestymään seipäiden nenään. Sota huumeita vastaan lopetettiin, kun tajuttiin että kieltolait eivät toimineet 80 vuotta sitten yhtään sen paremmin. Säästetyt resurssit ohjattiin ihmisten kuntouttamiseen ja syrjäytymisen ehkäisyyn, mm. perustulon muodossa.

Lähes kaikkien puolueiden uskottavuuden yhtäaikainen luhistuminen satoi kuitenkin yhden eduskunnan ulkopuolisen puolueen laariin. Sillä ei ollut puoluekuria ja se vaati vallan hajauttamista päätöksentekoon osallistumisen ja sen seurattavuuden parantamisella, enimmäkseen olemassaolevin tietoteknisin keinoin. Ihmiset ymmärsivät päätöksenteon avoimuuden johtavan kaikkien lakien ja koko yhteiskunnan nopeaan kehitykseen ja nyt on kuultu huhuja jopa puolueen uudesta kehitteillä olevasta vientituotteesta, modernista päätöksentekoympäristöstä, mutta tähän ei olla tätä kirjoittaessa saatu vahvistusta.

Tämän yhteiskunnan mullistavan puolueen nimi on tietysti Piraattipuolue.